Sisälleni oli kasvanut vahva kasvusto toisiinsa ja minuun kietoutuneita köynnöksiä: velvollisuuksien viidakko. Tiheä. Tilaa vievä. Hengitys alkoi vaikeutua. Elämä pihisi vaimeana vähäisistä raoista. Huusin jo apua. Sain kaivatun pysähtymistauon. Jonkin aikaa tuntui, että vaikka aloin katkoa hitaasti köynnöksiä, ilma ei tuntunut lisääntyvän. Köynnökset olivat juurtuneet syvälle. Muutamia päiviä vain katsoin viidakkoa. Päästin irti kitkemisestäkin. Mutta siinä olikin taikaa! Pelkkä hengittely ja kireyden ja kivun katsominen alkoi tuhota kasvustoa. Raikasta ilmaa on tullut tilalle. Luovuutta. Tekemistäkin uudesta paikasta. Ihmettelen, voiko tämä olla totta, että tekeminen ei tunnu pahalta. Elämä on kaunista ja minulta ei juuri nyt vaadita mitään. Kiitos. Tätä tilaa rakastan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti