Yö metsässä

Reilu viikko sitten vietin yön yksin laavulla, metsän sylissä. Kun kävelin lumista polkua kohti metsää, taivas oli kirkas ja tähtiä täynnä. Ylellistä. Kun saavuin laavulle, sytytin soihdun valoa tuomaan ja sitten tein tulet. Join teetä iltanuotion ääressä ja paistoin tofua ja juustoa. Väsäsin sängyn itselleni makuualustoista ja makuupussista ja pujahdin pussiin. Pienestä pussinraosta kurkistelin tähtiä. Hengitin raikasta yöilmaa. Pakkasta oli kymmenisen astetta. Ajattelin, että minulle saattaa tulla kylmä, mutta sain nukkua lämpimässä ja ilmakin lauhtui aamuyöstä. Aamulla vielä jalat makuupussin lämmössä join teetä ja söin puuroa ja kuivattuja hedelmiä. Pakkasin tavarani, tein vähän chi kungia, kiitin puita ympärilläni ja laavua, ihailin vielä maisemaa kaikessa rauhassa, ja hyvästelin yöpaikkani.

Luonto on rakas ja kaunis. Siellä oleminen tekee hyvää. Kauneus koskettaa. Luonto on täydellinen. On ihanaa passiivisena vain katsoa ja huomata, että tässä ei tarvitse koristella tai parantaa mitään. Olla kauneuden ja luonnollisen ympäröimänä. Luonto on myös villi ja hurja. Jotta voin olla vaikkapa tuon kuvatun kaltaisen yön metsässä, minun on varustauduttava oikein ellen halua kärsiä. Olen kiitollinen, että olen saanut oppia kielioppia siitä, miten olla luonnon keskellä. Välillä tuo 'säätäminen' tuntuu hurjalta. Yötä varten piti järjestellä ja pakata aika paljon tavaraa. Ja leiripaikalla tehdä sitä ja tätä. Lyhytkin matka lumen keskellä rinkka selässä on raskas. Totuus on, että maailma on ihmisen ja luonnon välissä, en pysty palaamaan aikaan, jolloin ihminen, minä toisessa muodossa, on ollut enemmän tai kokonaan yhtä luonnon kanssa. Paitsi sisälläni, hiljentyen. Eikä minun tarvitsekaan. Myönnän rajani ja olen kiitollinen saadessani palata kodin lämpöön, jossa valot syttyvät nappia painamalla ja lämmintä vettä tulee suihkusta. Jääkaapissa on ruokaa ja teen keitto onnistuu hetkessä. Mutta olen myös kiitollinen siitä, että saan kulkea luonnossa, ihailla sen kauneutta, aistia maan, veden, ilman ja tulen. Syödä luonnon antimia. Palata edes hetkeksi pieneksi elämään sen keskellä, kiireettä, kunnioituksella.

Luin laavuyön jälkeen Barry Longin A Prayer for Life -kirjan. Minun piti lukea se yhteen menoon. Tulin siitä hyvin iloiseksi koska tiedän, että vaikka se ei tapahtuisi minulle henkiökohtaisesti, tulee aika, jolloin ihminen on yhtä luonnon kanssa eikä ihmisen luomaa maailmaa ole enää välissä. Nyt on nyt, parhaani mukaan annan enemmän huomiota mysteerille, luonnolle, kauneudelle, rakkaudelle enkä tee ongelmaa säätämisestä ja kaikenlaisesta tekemisestä mikä on tarpeellista voidakseni hyvin.

Juuri nyt on villiä elämää edessäni. Tiheä lumisade, kauniita puiden runkoja, miehen aivastus, kissan maukaisu.