Hiljentymisen voima

Eilen kaikki tekeminen alkoi tökkimään ja tuntumaan suorittamiselta. Mieleni pommitti minua kaikenlaisilla velvollisuuksilla ja hoidettavilla asioilla. Tunsin, miten vatsani alueella oli kireyttä, 'kuivuutta' ja jännitystä. Tunsin olevani vankina aikaputken ja pakkotekemisten verkossa. Mitä tahansa yritin tehdä, se tuntui ikävältä.

Lopetin tekemisen. Menin parvekkeelle istumaan. Istuin ja hiljennyin silmät kiinni pitkään, ehkä tunnin tai kaksi. Mikä nautinto oli löytää tyhjää sisältäni ja olla yhtä tyhjän kanssa. Välillä avasin hetkeksi silmiäni ja katselin virtaavaa vettä, taivasta ja lintujen lentoa. Ja sitten yhdellä silmänräpäyksellä palasin taas sisälle päin tyhjyyteen. Tunsin kireyden vatsassani ja annoin sen olla. Sieltä se pikku hiljaa alkoi sulaa lumipallon tavoin. Nautin suuresti olla ei mitään, ei kukaan, passiivinen, tietämätön mistään, kiireetön, suunnittelematon, tavoitteeton.

Jossain vaiheessa silmäni avautuivat ja jäivät katselemaan kaunista kevätillan maisemaa. Vesi liplatti uskomattoman kauniina, linnut lensivät villeinä, lokit kirkuivat, tuuli keinutti männyn oksia. Huomasin olevani kukkien ympäröimä. Kissa istui viereisellä tuolilla nautinnollisen näköisenä. Hain sisältä viltin ja lasin viiniä. Jatkoin istumista ja katselua. Tyhjänä, rauhallisena. Koin voimakkaan täyttymyksen ja kauneuden aistimuksen. Olin humahtanut paratiisiin. Sisällä ja ulkona yhtä aikaa. Sain yksityispianokonsertin ja ääneni yhtyi välillä säveliin ja rytmeihin.

Sitä ei koskaan voi tietää missä ja milloin paratiisin portit aukeavat. Sen olen viime aikoina kokenut. Mahtavaa on ollut huomata, että mun ei tarvitse yrittää tuota paratiisia luoda. Kauneus, ilo, ihanuus, rakkaus, nautinto vaan avautuvat kun avautuvat. Vaan hiljentyminen ja nyt -hetkessä oleminen ovat ihmeellistä taikapulveria.