Viime torstaina luonto näytti voimansa täällä Savossa. Hetken kestänyt myrsky kaatoi valtavasti puita, kokonaisia metsiä. Yritimme yöllä päästä mökillemme yksin jääneen kissan luokse, mutta koko mökkitietä ei kaatuneilta puilta näkynyt. Seuraavana aamuna yritimme uudestaan toista kautta ja lopulta onnistuimmekin kun Simo kahlasi erään joen yli ja tuli hakemaan minut soutuveneellä toiselta rannalta. Kiitos elämä kun pidit kissasta huolta. Ja mökistämme. Rannan puut olivat ihmeellisesti säästyneet. Takapihalla ja tiellä kaatuneita suuria puita oli. Hurja maisema järkytti. Tuli sellainen olo että luontoäiti on vihainen. Olisin halunnut mennä auttamaan metsämiehiä tuhon siivouksessa, mutta voimani eivät siihen riittäneet kahden tunnin yöunen ja metsässä tarpomisen jälkeen. Tai edes olisin voinut viedä kahvia ja pullaa työmiehille, mutta sekään ei mökkivarustuksilla onnistunut. Ihmeellisesti mökkitiemme saatiin lähes avattua seuraavaan iltapäivään mennessä. Kiitin mielessäni kaikkia metsäkonemiehiä ja elämää. Tuli nöyrä olo. Tajusin miten pieni olen elämän edessä ja miten vähäiset ovat voimani. Mutta se on ok. Elämä kannattaa ja huolehtii kokonaisuudesta. Riittää että teen oman osuuteni, voimiani ylittämättä. Olen toisten kanssa samassa, yhteisessä verkossa. Jokainen antaa tilanteeseen omaa parastaan. Ja paljon rakkautta avautui tuona yönä ja seuraavana päivänä monien toisten järkyttyneiden kanssa. Se oli hienoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti